Photography by Panu Hällfors
Senegal 2015

Vuonna 2012 astuin viimeksi Afrikan mantereelle. Kolmen vuoden jälkeen palasin takaisin – tällä kertaa länsirannikolle. Vietin Senegalissa rinkkani kanssa kolmisen viikkoa tammi-helmikuussa 2015.

Reissuni viimeisenä iltana istuin grillaamassa ranskalaisten maahanmuuttajien hulppeissa grillibileissä meren rannalla, ja sieltä toisten eurooppalaistaustaisten suusta sain parhaan tiivistyksen omillekin ajatuksilleni näkemästäni: Ilmasto on ihanteellinen ja palvelut sekä infrastruktuuri toimii, mutta kulttuuri ei välttämättä kerää pisteitä. Senegalilaiset ihailevat niin kovasti eurooppalaista elämänmenoa, että oma elämäntapa alkaa kadota (toisin kuin muissa rikastuvissa Länsi-Afrikan maissa, sanovat niissäkin asuneet ranskalaiset), ja lisäksi länsimaalaisia kusetetaan häikäilemättömämmin kuin naapurimaissa (sanovat ranskalaiset) tai Itä-Afrikassa (oma kokemukseni).

Reissun parasta antia olivat ehdottomasti alle 20-vuotiaat ja duunarit: lapset, lukiolaisnuoret, siivoojat, vartijat ja talonmiehet. Näiden kanssa pääsi rennosti mukavasti juttuun, mutta muiden ryhmien kohdalla varsinkin kaupungissa sai aina varoa jonkun laadun vedätystä tai taka-ajatusta. Maaseudulla onneksi vähemmän näin.

En edes yrittänyt kuvata kaikkea, vaan keskityin vain muutamina päivinä kuvaamaan löytämiäni kuvaamisen arvoisia kohteita. Tässa ne.

Dakar by night

Senegalin pääkaupungissa Dakarissa yhytin CouchSurfingin kautta Askeyn, paikallisen keikkamuusikon, jonka tapasin tämän kämpällään joka sijaitsee ison kerrostalon katolla. Makkari on betonista valettu, olohuone on rakennettu aaltopelleistä ja vanerista, katon reunalta näkyy alas naapuritontin hökkeleihin, ja hammasharja on tallessa ulkona viemärin vieressä.

Ylipäätään pidin Senegalissa paljon siitä, että siellä näkee uusia ja kalliita asuntoja ja hökkeleitä aivan vieri vieressä. Ja samassa kadun kulmassa sekä kerjäläisiä että pukumiehiä ja -naisia. Keniassa ja Ugandassa en todellakaan nähnyt yhtä ainoaa hökkeliä rikkaiden asuinalueella, eivätkä rikkaat juuri maastureistaan poistuneet.

Sain tietenkin kutsun Askeyn kaverien treenikämpille ja juomaan teetä.

Dakarin rannat

Dakar on muuten Afrikan läntisin paikka. Täsmällinen läntisin piste on ensimmäisissä kuvissa näkyvän kalliojyrkänteen takana avautuva niemi, jolla ensimmäisen kuvan kahvilakin on.

Toubakouta

Toubakouta on pieni 3000 asukkaan maalaiskylä suistoimaisen merenrannan äärellä, lähellä Gambian rajaa – selkeästi vehreämpää kuin Dakarissa, joskaan ei varsinaisesti metsäistä kuten aivan rajan tuntumassa.

Täälläkään en päivääkään ollut yksinäni.

Ensimmäisessä mustavalkokuvassa on Adama, naapurikylästä kotoisin oleva lukiolainen, jonka tapasin paikallisen terveyskeskuksen edustalla hengaamassa. Vuokraisäntä uhkasi heittää pihalle kun rahaa ei ollut vuokran maksuun, isä oli sairas ja kaveri jonka piti tulla jeesimään ei tullutkaan. Suoraan sanottuna en tiedä oliko koko tarina vain isoa vedätystä – mutta sain ottaa aika hyvän kuvan kaverista, ja kuvaa kattoessaan tuli jopa Adamallekin hymy.

Majapaikkani vartijoiden kanssa hengannut paikallinen tarjosi myös kierroksen kylässä: kotonaan betonisessa olkikattotalossa, myllyllä, torilla, talkoilla ylläpidetyssä lastentarhassa ja mm. paikallisessa neuvola/synnytyssairaalassa. Neuvolan odotushuone oli väärällään äitejä vastasyntyneine vauvoineen – onnittelin ihan tippa linssissä erästä äitiä jolla oli maailman ihanimman näköinen kolmepäiväinen vauva sylissään – kuolemanväsynyt nuori äiti ei vastakatseestaan päätellen ollut juuri sillä hetkellä kaikkein onnellisimmillaan… Tämän osan viimeinen kuva on otettu kännykällä synnytyssairaalan vuodeosastolta.

Toubakoutan mannekiinit

Palloilin Toubakoutan hienoimmalla puistokadulla, josta ylläkin kuvia. Erään talon edessä hengaili Bouba-niminen parikymppinen kaveri moponsa kanssa, ja talon seinustalla iso joukko tyttöjä ja lapsia. Kysyin että saanko ottaa kuvan. Otin – minkä jälkeen koko tyttöjoukko vaati päästä malliksi myös. Osa oli kuulemma myös pyörinyt maakunnallisissa missikisoissa, enkä kyllä epäile.

Kuvasimme useampanakin iltapäivänä – tässä muutamia otoksia, ensimmäisissä kuvissa mm. Arame ja Aminata. Tytöt vaativat, että julkaistessani otsikoin nämä kuvat “Toubakoutan mannekiineiksi”. Ja näin tein.

Ristiäiset Toubakoutassa

En ymmärrä että millä ajalla ja rahalla Senegalin kansa juhlii. Ainakin Toubakoutassa liki joka ilta djembe-rumpujen ääni ja paikalliset kadulla kutsuivat milloin minnekin kekkereille: painikisoihin, synttäreille, ristiäisiin.

Erityisin oli kuitenkin ristiäisjuhla. Paikallinen rikas ja vähän jo ikääntynyt maahanmuuttajamies oli onnistunut perheenlisäyksessä, joten luonnollisesti talon edustalla oli isot kekkerit, joihin minut raahattiin mukaan ja kuvaamaan.

Meininki oli täsmälleen kuin suomalaisen pikkukaupungin kesäjuhlissa. Naiset uskontoon katsomatta olivat pynttäytyneet parhaimpiinsa ja veivasivat menemään. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miehillä oli päällä samat retkut kuin aina muulloinkin arkena, ja miesporukka jurotti jossain reunamilla kädet puuhkassa. Paitsi tietysti kristityt miehet, jotka oli aivan tuhannen päissään (olivat juoneet jo noin vuorokauden), ja jorasivat siellä etäämmällä. Jos pysyivät pystyssä. Yön laskeutuessa pari rohkeinta kristittyä miestä innostui jopa piirin keskelle hurjumaan. Muslimimiehet vaan jurotti. Ja lapset tietysti leikki menemään täydellä riemulla!

Sipo

Sipo on pieni saari Toubakoutan edustalla, jolla asuu vain muutama kymmenen ihmistä. Eräänä pilvisenä päivänä tein gambialaisen Marion kanssa diilin että veisi minut veneellä Sipolle ja mangrovemetsiä katsomaan.

Senegal ei ole Strömsö, joten tämäkään ei mennyt ihan niin kuin piti. Marion venekuski teki oharin, mutta onneksi on suhteita. Mario bongasi juuri maista lähteneen maailmanympäripurjehduksella olevan ranskalaispariskunnan purjeveneen, jonne liftasimme kalastajan kyydissä, ja lopulta reissasimme purjeveneellä ranskalaisen Sebastianin ja vaimonsa kanssa parin tunnin purjehdusmatkan Sipolle.

Sipolta Marion löysi toisen kaverin, joka kierrätti meitä mangroveissa ja kokkasi meille ostereita kotonaan lastensa kanssa, mistä alla muuten myös kuva. Kuvassa oleva venekuskin tytär on varmasti maailman ihanin kolmevuotias, ainakin kummipoikani jälkeen!

Sebastian ja vaimonsa kutsuivat minut myös purjehtimaan kanssaan seuraavan viikon ajan vehreään Casamanceen Senegalin eteläosaan. Selvitin että sieltä palaaminen paluulennolleni olisi voinut mennä vaikeaksi tai kalliiksi, ja ennen kaikkea en ollut aivan varma että halusinko viikoksi jakamaan kylläkin ihan mukavan pariskunnan kanssa veneen ainoaa noin 120 senttiä leveää sänkyä. Kiitin siis, mutta lähdin Toubakoutasta sen sijaan kohti Senegalin pohjoisimpia osia.

Saint-Louis

Saint-Louis on Ranskan siirtomaaisännyyden aikainen vanha pääkaupunki Senegalin pohjoisosassa, aivan Mauritanian rajalla. Varsinkin pääsaarensa osalta myös ehdottomasti viihtyisin paikka jossa kävin: siistiä, rakennuksia jotka on kerrankin maalattu ja rakennettu valmiiksi, kulttuuria, ei liikenneruuhkia.

Toisaalta kalastajien asuttamalla saarella asutaan paikoin kuin slummissa, ruuhka syntyy kalastusveneistä ja ihmispaljoudesta ja siisteydestä ei varsinaisesti voi puhua.

Saint-Louisissa oli eniten mahtavia ihmiskohtaamisia.
Mustavalkoiset kuvat alla ovat:

  • – Aivan mahtavasta lettubaarista, jossa oli aurinkoisin ja iloisin koskaan tapaamani kokki ja hauska työlounaalla ollut toinen asiakas jota sain kuvata
  • – Kalastaja pääsaaren rannalla pimenevässä illassa
  • – Oli jo liki yö, kun jäin juttelemaan keskustassa olevan asuintalon talonmiehen kanssa. Onneksi pokkari oli taskussa, ja sain kuvan vaikka kadulla alkoi olla jo liki pilkkopimeää
  • – Lenkkeilin perjantaina pitkin Saint-Louisin eri saarten rantoja kun bongasin nuoren miehen rukoilemassa rannalla valkoisessa puvussa (kuten tosimuslimit siellä pukeutuvat perjantaisin). Olin lenkkiä varten tyhjentänyt repusta kaiken painavan, mutta olin unohtanut sinne pokkarini. Onneksi. Jututin kaveria hetken ja sain ottaa kuvan.

Comments are closed.